Vauvan refluksi: painajainen, joka toistui

Kello on neljä aamuyöllä. Itken huutoitkua vessan lattialla. Kurkua kuristaa ja tuntuu, etten saa henkeä. Vauva itkee makuuhuoneessa isänsä kanssa. Refluksi on jälleen kerran palannut meidän elämäämme. Refluksi, joka on pilannut molempien lastemme vauvavuoden, piinannut heitä polttavilla kivuillaan ja meitä aikuisia syvillä haavoilla, jotka tuskin umpeutuvat koskaan kokonaan. 

Refluksi, eli vatsan (happaman) sisällön ylösvirtaus, on ollut läsnä elämässämme nyt kolme vuotta ja kahdeksan kuukautta. Tapasimme sen ensimmäistä kertaa jo synnytyslaitoksella, kun vasta tutustuimme esikoiseemme. Silloin emme vain vielä tienneet nimitystä tälle kutsumattomalle vieraalle, josta on sittemmin muodostunut hallitseva osa perhettämme. 

Lähes kaikilla vauvoilla on jonkinlaista maidon takaisinvirtausta, mutta refluksilla tarkoitan nyt kivuliaita vatsahappojen nousuja takaisin ruokatorveen. Meillä refluksi on muun muassa tuntien huutoa, raivoa ja kirkumista kivusta, unettomuutta, jatkuvaa väsymystä ja syömättömyyttä.

Esikoisen vauvavuosi oli täynnä itkua, puklua, valvomista ja epätoivoa. Se oli täynnä tuoreiden vanhempien huolta ja pohdintaa siitä, mitä teemme väärin. Miksi meidän vauvamme ei nuku öisin, miksi hän ei nukahda päivisin, miksi hän huutaa selkä kaarella tunteja ja tunteja putkeen ja miksi hän itkee autossakin, kaikki vauvathan rauhoittuvat autoon. Neuvolassa ja lukuisissa lääkäreissä meille kerrottiin, kuinka vauvat nyt vain itkevät ja että lapsellamme saattaa olla koliikki, jos hän nyt itkee hieman normaalia enemmän. 

Toista lasta odottaessani toivoin yhtä asiaa: kunpa ei olisi refluksia. Jos olisi refluksia, kunpa vauva nukkuisi silti vaunuissa. Esikoisen kanssa olin kävellyt satoja ja satoja kilometrejä kantaen häntä kantorepussa. Kantaminen on ihana asia, mutta kun kaikki päivät ja yöt kulkee lähes 10-kilon lisäpainon kanssa, ei se enää olekaan niin positiivinen juttu. Toiveeni ei toteutunut. Olohuoneemme lattiaan on melkein kulunut ura, sillä kävelen siinä edestakaisin vauva kantorepussa 5-10 tuntia joka ikinen päivä.

Kuopuksen kanssa rämmimme siis samassa refluksisuossa. Toisaalta toinen kerta on helpompi, koska tietämystä on enemmän. Toisaalta toinen kerta on henkisesti paljon raskaampi, koska tiedämme, ettei helppoa ulospääsyä ole ja meillä on taas edessämme vuosien tie. Tiedän, että joskus helpottaa. Joskus lapset ovat kivuttomia ja pystyvät syömään normaalisti. Esikoinen on jo pitkällä sillä tiellä. En kuitenkaan usko, että minun haavani umpeutuvat koskaan. Refluksi on jättänyt elämäämme pysyvät jälkensä.

Ei siis puuhaideoita tällä hetkellä, vaan hieman erilaisia kuulumisia. Olen kirjoittanut vastaavia tekstejä lukemattomat kerrat, mutta jättänyt aina julkaise-napin painamatta. Nyt päätin kuitenkin tehdä sen ja tiedättekö, se auttoi hieman. Lisää refluksi- ja muita kuulumisiamme voit seurata Instagramissa @leikillista.